Varoitus: saattaa sisältää provosoivia ajatuksia.
Kuvassa on Adalia Rose. Hänellä on harvinainen oireyhtymä, joka johtaa kehon hyvin nopeaan vanhenemiseen. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka tukevat häntä sanomalla että hän on kaikesta huolimatta kaunis, eikä muuta väittävistä pidä välittää. Sama juttu aina, kun julkisuuteen ponnahtaa jostain sairaudesta tai muusta häiriöstä kärsivä tyttö tai nainen.
Tietysti jokainen näkee kauneuden eri tavalla, mutta yleisesti kauneusihanteet ovat hyvin kaukana tästä. Enkä nyt tarkoita haukkua kaikkia, jotka eivät täytä kauneusihanteita. Haluan kuitenkin kysyä: Miksi me sanomme kauniiksi niitä asioita, jotka eivät varsinaisesti sitä ole?
"Kauneus on enemmän sisäistä." Ei ole. Kauneus on ulkoinen tekijä. Mukava luonne, vilpitön halu auttaa ihmisiä, luonteen lujuus ja ylitsevuotava rakkaus kaikkea kohtaan ovat täysin eri asia. Itse myöskin arvostan tällaisia piirteitä ihmisissä paljon enemmän kuin ulkokuorta. Mutta nämä piirteet eivät tee ihmisestä kaunista, ne tekevät hänestä vain ihailtavan ja mahtavan ihmisen.
Adalia Rose tai Lizzie Velasquez eivät ole perinteisessä mielessä kauniita, mutta arvaa mitä! Heidän ei tarvitse olla. Heillä lienee parempaakin tekemistä kuin pyrkiä olemaan viehättäviä. Ihmisen olemassaoloa ei tarvitse perustella sillä, että hän on kaunis. Ja jos joku on kaunis, se ei tee hänestä sen tärkeämpää tai parempaa ihmistä.
Ihmiset palvovat kauneutta aivan liikaa. Meikkiteollisuus on miljardibisnestä, koska on aina olemassa joku, joka haluaa näyttää vähän nuoremmalta, vähän hoikemmalta, vähän ruskettuneemmalta tai vähän vähemmän huonoihoiselta. Ja jos nainen on kaunis, se on tärkeintä mitä hän on. Hän ei enää voi olla vain muusikko, lääkäri tai autonasentaja. Hän on kaunis muusikko, kaunis lääkäri tai kaunis autonasentaja.
Mutta kenenkään ei täydy olla kaunis ollakseen itsevarma ja rakastaakseen itseään. Kauneus ei ole parasta, mitä ihminen voi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti